Koko perhe osallistui lehden tekoon
”Kyllä siinä oli koko perhe mukana”
Paikallislehden alkuaikoina Ristiinalaisen tekeminen oli hektistä puuhaa
Ristiinalaisen alulle panijat olivat ”Löytö-Vitsiälän” hurjat, eli Lauri ”Lare” Lempiäinen ja Juhani ”Jussi” Vartiainen. Heistä Larea jututin sekä lehden 20- että 25-vuotisjuhlanumeroihin vuosina 2008 ja 2013. Lare kuitenkin menehtyi äkillisesti pari kuukautta viimeisimmäksi jääneen tapaamisemme jälkeen. Jussi poistui keskuudestamme jo 1996, joten tarinoiden alkujuurille lehden perustamisesta ei enää ole pääsyä. Niinpä päädyin juttusille edellä mainittujen miesten puolisoiden, Aino Maija Lempiäisen ja Seija Vartiaisen kanssa.
– Kun soitit minulle niin tuli kyllä mieleen että onko siitä herran jestas jo 30 vuotta aikaa! päivittelee Lempiäinen, joka on edelleen mukana työelämässä, työskennellen Kyyhykylässä osa-aikaisesti, ”kun ei ne ole poiskaan sieltä päästäneet”.
Vartiainen sen sijaan on ollut jo 16 vuotta eläkkeellä perhepäivähoidon ohjaajan työstä.
Heillä kummallakin on paikkakunnan oman lehden syntymisestä yhteneväiset muistot. Jussi ideoi asian ja sai Laren ylipuhuttua lähtemään yrittäjäksi ja päätoimittajaksi.
– Jussin ideahan se oli. Lare kun sitten oli rohkea, sanoisinko jopa tyhmänrohkea, niin hän sitten lähti mukaan! Lempiäinen hymähtää.
– Ja kyllä minun täytyy myöntää, että vastustin ajatusta silloin alussa. Ajattelin ettei tämä ole hyvä idea. Mutta Lare piti päänsä, tässäkin asiassa. Hänhän oli sellainen ennakkoluuloton, ei häntä pelottanut mikään.
Vartiaisen perheessä lehden aloittamista ei koettu yhtä dramaattisesti, siellä kun ei lähdetty yrittäjäksi mukaan.
– Muistan sen kyllä hyvin että Jussi oli jo pitkään puhunut, että Ristiinaan pitäisi saada oma lehti, kun Länsi-Saimaassa oli Ristiinaa koskeva uutisointi laskenut jo pitkään. Eiköhän tämä idea Ristiinalaisesta sitten alkanut hahmottua kun Jussi ja Lare kävivät kalassa yhdessä. Jussi oli sitä tosiaan puhunut, että kyllä Ristiinasta juttuja riittäisi ihan omaankin lehteen, muistelee puolestaan Vartiainen.
Lehden 20-vuotisnumerossa Lare muisteli itse kuinka aluksi hänellä ”oli aika paljon perhosia vatsassa, kun enhän minä tiennyt lehden tekemisetä mitään”. Tämä näkyi Aino Maijan mukaan koko perheelle.
– Kyllähän se oli aluksi sitä, että koko perhe siinä oli mukana. Pistettiin laskuja kirjekuoreen, minä oikoluin juttuja ja niin edelleen. Siinä mentiin koko porukka aika pitkälti lehden ilmestymisen aikataulussa. Tiistaisin, jolloin lehti lähti painoon, aina helpotti hetkeksi. Silloin käytiin usein ”juhlan” kunniaksi ravintolassa syömässä.
– Hektisenä lehden tekeminen jatkui vielä pitkään. En minä ainakaan muista että ainakaan ensimmäisen vuoden aikana mitään ratkaisevaa helpotusta tilanteeseen olisi tullut, kyllä siihen varmaan pari kolme vuotta meni ennen kuin tekeminen tasaantui rutiinien myötä, Lempiäinen pyörittelee päätään.
Rankkaa mutta opettavaista
Vaikka lehden teko koski osittain koko perhettä, ja se oli ajoin raskastakin, oli ajanjakso myös hyvin opettavaista.
– Sehän siinä ilman muuta oli positiivista. Me kaikki opittiin monenlaista tekemistä, minäkin kirjoittelin juttuja, varsinkin jos oli jotain kulttuuripuolen asioita. Valokuvien kehittämisen Lare oli opetellut jo sukulaisensa kautta jo aiemmin. Mutta kyllä niitä valokuvia kotona kauan roikkui!
– Ja yksi iso juttu oli se kun hommattiin tietokone melko pian lehden perustamisen jälkeen. Eihän niitä silloin 80-luvun lopulla vielä paljon ollut. Itse opin siitä, mutta erityisesti meidän Juha (silloin 10 v.), joka istua nakotti siinä vieressä kun Laren veli Timo opetti Larelle sen puolen hommia. Juhahan on sittemmin koko ikänsä touhunnut tietotekniikan kanssa.
Aino Maija sanoo myös Laren puhuneen jälkikäteenkin siitä, että lehdenteossa yksi parhaista asioista oli se, kuinka paljon se opetti uutta.
– Sekä aivan käytännön tekemistä, mutta myös sitä, että kyllähän Ristiina ja ristiinalaiset tulivat Larelle erittäin tutuksi.
Jos kirjoitteli Aino Maija kulttuurista, niin Seijakin joutui silloin tällöin juttu- tai kuvauskeikoille.
– Jussi minua paimensi milloin mihinkin. Minä sitten yritin paikan päällä kuunnella ja kirjata ylös mitä siellä puhutaan!
Yksi kuvausreissu on jäänyt erityisen vahvasti mieleen…
– Jussi oli sopinut Kalolan Villen (silloinen kirkkoherra) kanssa valokuvauksen pappilaan. Jussi ei itse päässyt joten hän käski minut reissuun. Ville odotti paikalla sovittuun aikaan ja minähän otin kuvia lipputangon juurella ja kukkapenkin edessä ja vaikka miten. Noh, kun pääsin takaisin kotiin, niin huomattiin että kamerassa ei ollut filmiä! Voitte kuvitella että tuli palautetta…
Aino Maija muistelee erityisellä lämmöllä Ristiinalaisen puitteissa järjestettyjä lukijamatkoja, jotka suuntautuivat esimerkiksi useisiin eri laskettelukohteisiin.
– Se matkustaminenhan oli Larelle iso juttu, ja kaikki me siitä tykättiin. Ja se matkojen järjestäminenhän jatkui sitten senkin jälkeen kun Lare oli jäänyt lehdentekemisestä pois.
Vartiaisen Jussin rooli pieneni Ristiinalaisen teossa pikku hiljaa kun lehti alkoi yhä enemmän pärjätä omillaan. Toki avustavia kirjoittajia oli sitten muitakin.
– Ja kirjoitteli se Jussikin juttuja aina kuolemaansa saakka. Alkuaikojen iso rooli kuitenkin pieneni tosiaan ”tavalliseksi” avustajaksi, Seija ynnää.
Ja niitä tarinoita, niitä riittäisi varmasti muutaman lehden täytteeksi… Tähän loppuun lienee syytä vain todeta lyhykäisyydessään arvostus sitä kohtaan, että pitkälti näiden kahden miehen ansiosta tänäkin päivänä Ristiinassa luetaan paikallislehteä!
Niko Takala