Ukkina on leppoisampaa – Pertti Pukarinen seuraa kiitollisuudella lastensa ja lastenlastensa elämää
Kun Pertti Pukarinen jäi leskeksi, tärkeää vertaistukea löytyi läheltä. Myöhemmin hän sai opetella uusioperheen elämää.
Sitä olisi kysyttävä lapsilta! Näin toteaa isyydestään Pertti Pukarinen. Samaan tapaan vastaisi varmasti moni muukin vanhempi: lapset sen osaisivat jälkikäteen parhaiten määritellä, millaista kaikki oli.
– Mutta kyllä minä varmasti lapsia aika tiukoilla pidin. Oli pidettävä, kun yksin olin, Pukarinen miettii.
Pukarinen teki sotilasuran, kuten myös hänen isänsä. Kotona kuri ei kuitenkaan kummallakaan ollut suoraan sotilaallinen.
– Oma isäni piti kurin mutta minuun oli luotto ja sain kasvaa sellaiseksi kuin halusin. Isäni oli hyvin auttavainen ja avulias. Hän oli meidänkin taloa rakentamassa. Isän mallia olen pyrkinyt noudattamaan.
Pertti ja Aila Pukarisen talo nousi Ristiinan Muurikkiin 1970-80-luvun vaihteessa. Se oli ensimmäinen talo alueella.
– Se on suurelementtitalo, joten me jo asuimme siinä, kun ympärillä muut laittoivat harkkoja päällekkäin. Oli siinä rakentamisessa hommaa, kun oli kaksi pientä lasta ja matka tänne Mikkelistä, Pertti muistelee.
Puolustusvoimien työpaikan pakkosiirto oli tuonut Pukariset Kouvolasta Mikkeliin. Kouvolassa vuonna 1978 syntyi poika, Mikkelissä ja Ristiinassa vuosina 1980 ja 1986 tytöt.
– Olin 25-vuotias, kun tulin isäksi. Se muutti maailmaa. Koiraa kävelytettiin ja kärryjä työnneltiin ensin Kouvolan raitilla.
Perheen elämä mullistui, kun Aila sairastui syöpään ja kuoli vuonna 1990.
– Uskottelin koko ajan itselleni ja lapsille, että Aila paranee, vaikka tiesin että ei. Olin aiemminkin laittanut ruokaa ja pessyt pyykkiä, joten täysin arki ei mullistunut mutta oli siinä oma hommansa.
Työnantaja, eli Puolustusvoimat suhtautui ymmärtävästi tilanteeseen ja Pertin työtehtävä vaihtui säännölliseksi päivätyöksi.
– Sotilaallahan voi olla kahden viikonkin komennuksia, joihin minulla ei ollut mahdollisuutta. Ison talon etuja on, että talon sisällä pystyy siirtymään ja uuteen työtehtävään koulutettiin aina todella hyvin.
Pertti miettii, että hän ei murehdi asioita, joille ei voi mitään.
– Kaikkea ei tarvitse hyväksyä mutta on vain nieltävä. Olin myös tottunut tekemään asioita itse, niin sitä teki paljon itse.
Valtavan tärkeää vertaistukea leskeyden alussa löytyi surullisella tavalla läheltä, kun samassa tilanteessa oli yllättäen myös muita isä ja lapset -perheitä Ristiinassa.
– Se vertaistuki oli valtavan iso asia meille kaikille. Monta vuotta teimme ruokaa ja reissuja yhdessä.
Kuutisen vuotta Pertin leskeksi jäännin jälkeen Muurikkiin muodostui uusioperhe, kun Helena Kauppinen ja Helenan kaksi lasta muuttivat Sonkajärveltä Ristiinaan.
– Ensin kuvittelin, että sehän on vain, että laittaa enemmän perunoita kattilaan, kun soppaa tekee, mutta oli siinä vähän käytänteissäkin sovittelua, Pertti nauraa.
Hän miettii, että ehkä uusioperheen elämä olisi voinut olla pienempien lasten kanssa jopa hankalampaa. Nyt isoimmat ajoivat jo ajokortteja.
– Äkkiä kaikki sujui ja lapset touhusivat keskenään. Lopulta se aika, jota elimme uusioperheenä samassa talossa, oli lyhyt.
Nyt lapset ovat eri puolilla Suomea ja Pukarisella on neljä lastenlasta. Heistä vanhin on 13-vuotias.
– Kyllä siinä sellaista jippiijippii-tunnelmaa oli, kun minusta tuli ukki. En ole ukkina mikään leikkijä mutta hirvittävän kivaa se on. Jos elämässä oli epäonnea, niin siinä asiassa minulla on ollut onnea, että sekä omilla että Helenan lapsilla on aivan loistavat puolisot. Kiva katsoa, miten lapset ovat elämässään onnistuneet ja pitävät niin hirmu hyvää huolta omista lapsistaan.
Omaa ikääntymistään Pertti ei murehdi.
– Jotkut murehtivat mutta minä olen enemmänkin joka aamu, että hienoa, vielä täällä! Ja olen päättänyt satavuotiaaksi elää – ihan vain ihmisten kiusaksi.
Elina Alanne