John Smith rokkasi Laukaassa

Keskisuomalainen raskaamman musiikin aarreaitta onnistui jälleen hyvällä fiiliksellä

John Smith -festaria on järjestetty Laukaan Peurungassa vuodesta 2016 saakka. Keskikokoinen raskaamman musiikin juhla on vakiinnuttanut paikkansa kävijöidensä sydämissä toimivilla järjestelyillä, kokoluokkaansa nähden oivilla esiintyjillä sekä Suomen hienoimmalla festarialueella! Tänäkään vuonna John Smithillä ei niitä ihan kovimpia maailmantähtiä nähty, mutta laadukkaita kotimaisia sekä ulkomaan eläviä, jotka rokkasivat paikalle saapuneiden festarivieraiden sydämet siihen asentoon, että festareilla myyntiin tulleet Blind bird -liput ensi vuoden tapahtumaan myytiin jo loppuun!

Allekirjoittanut oli mukana festareilla 2016-2018, joten nyt oli korkea aika tehdä paluu Peurunkaan. Reissu olikin varsin onnistunut, sillä sekä bändit että järjestelyt toimivat hienosti. Ja kaiken kukkuraksi kylpylän liukumäen PB parani jo lähelle 18 sekunnin haamurajaa..!

Alla ajatuksia ja kuvia niiden orkestereiden osalta, joita paikalla olin kuuntelemassa.

TORSTAI

Omnium Gatherum

Paikalle Peurunkaan ehdittiin siten, että loppuosa Omnium Gatherumin keikkaa ehdittiin tsekkaamaan. Tämä itseään ”maailman parhaaksi AOR-melodeath-bändiksi” mainostava retkue raapi jälleen kerran kovalla ammattitaidolla. Itselle sinällään tuttu bändi, mutta jäänyt aina sellainen tarkempi syventyminen jostain syystä tekemättä. Hyvältähän se taas kuulosti, joten lienee syytä napata nämä pitkän linjan tekijät tarkemmin haltuun!

The Halo Effect

In Flames -fanina ei ole tietenkään voinut jättää rekisteröimättä The Halo Effectiä, jossa raapii IF:n entisiä jäseniä neljä, kun bändin vahvuuteen kuuluvat kitaristit Jesper Strömblad ja Niklas Engelin, basisti Peter Iwers ja rumpali Daniel Svensson. Heistä tosin Strömbladia ei tällä keikalla nähty, vaan häntä tuurasi (ilmeisesti jo melko pysyvä liveratkaisu?!) The Hauntedista tuttu Patrik Jensen. Lauluhommista vastaa Dark Tranquilityn Mikael Stanne, joka hänkin on itse asiassa ollut laulajana jonkinlaisessa In Flamesin esiasteessa 90-luvun alkupuolella.

Stanne on oikeastaan itselleni ”syypää” siihen, miksi tästä bändistä ei ihan niin paljon pääse innostumaan kuin In Flamesista. Vaikka musiikki itsessään on loistavaa ja sen jäljet johtavat sinne kuuluisalle sylttytehtaalle, niin sinällään mainion nokkamiehen Stannen hieman yksipuolinen laulanta (tai siis se puhtaan laulun puute) ei nosta biisien melodista vahvuutta niin kovaan lentoon kuin potentiaalia olisi! Kelpo rokkiahan tämä silti on, ja varsinkin hyväntuulisen Engelinin kitarointia oli ilo seurata!

Solstafir

Tämä ”Islannin ihme” on jäänyt itselleni pelkäksi nimitutuksi. Tämän näkemisen perusteella en vielä syvempää rakkautta kokenut, mutta bändin fillistely-shamanistinen-hypnoottinen rockaava metallimusiikki onkin varmasti luonteeltaan sellaista, että siihen on syytä tutustua ennen livekokemusta. Tai sitten tulee olla oikeanlaisten dopingaineiden avustuksella liikkeessä. Joka tapauksessa, ymmärrän yleisöstä hyvin sekä heitä, jotka tanssivat ja/tai heiluivat transsia muistuttavassa tilassa koko keikan että heitä, jotka kävelivät lavan ohi vilkaisematta bändiä kohti.

Cradle of Filth

Yksi lajinsa pioneereista ja edelleen porskuttavista legendoista päätti John Smithin avausillan. Yli 30 vuotta bläkkis- ja ylipäätään äärimetalligenren altaalla vapaata tyyliä vedellyt brittiyhtye veti settinsä ammattimaisesti, ja ainakin omaan silmään näytti mukavalta se, ettei bändi ota itseään liian tosissaan. Vai kuinka pitäisi tulkita se, että bändin spiikkasi sisään Ismo Leikola?! Joka tapauksessa, soitto surrasi ja jyräsi sekä ainoana alkuperäisjäsenenä mukana oleva vokalisti Dani Filth päästeli tavaramerkkikiljumisiaan niin että korviin kävi vähintään yhtä paljon kuin sieluun. Eli ymmärtääkseni onnistunut veto! Tämän jälkeen oli hyvä vetäytyä kämpille saunan lämmitykseen.

Em. bändien lisäksi torstaina esiintyivät Marianas Rest, Smackbound ja Lord of the Lost

PERJANTAI

Fear of Domination

Suomalaisen industrial metallin soihtua väkevästi kannatteleva Fear of Domination sai allekirjoittaneen osalta päräyttää perjantai käyntiin festivaalialueen osalta. Ja rouheastihan tämä tapahtuikin! Huolimatta muutamista (ilmeisesti) sähköongelmista, kun välillä hävisi rokettirolli kuulumasta PA:sta muutamiksi sekunneiksi. Joka tässä tapauksessa muuten kuulosti liki absurdilta, kun oikeasti tuli hiljaista hetkeksi, kun bändi vetelee korvamonitoreilla eikä lavalla ole äänenlähteitä (rumpujen peltejä lukuun ottamatta). Näistä katkoksista kuitenkin päästiin eroon ja festaripäivä reippaalla poljennolla käyntiin!

Freedom Call

Saksalainen Freedom Call oli vuosituhannen vaihteen aikaan ihan virkistävä tulokas power metal -kentälle. Alkuperäisessä kokoonpanossahan muuten oli tuolloin myös Gamma Rayssa kannutellut Dan Zimmermann sekä sittemmin Helloweeniin rekrytty kitaristi Sascha Gerstner. Jo tuolloin bändi oli useimpiin tilanteisiin omaan korvaan vähän turhankin pirteä. Livenä tämä pirteys oli sinällään nyt ihan leppoisaa vaihtelua kaiken maailman synkistelylle! 😉 Bändin ainoa alkuperäinen jäsen, eli kitaristi-laulaja Chris Bay piti yllä hyvää tunnelmaa välispiikeissään ja paikalla olleet viihtyivät. Laulullisesti Bay ei ihan lajinsa eliittiä ole ollut koskaan, mutta ainakin miehellä on tunnistettava ääni. Eniten bändin esiintymisessä itseäni häiritsi se, että rumpali Klaus Sperlingille näytti biiseistä suoriutuminen olevan välillä hieman haastavaa. Liekö sitten taustanauhat vai mikä, mutta hankalaa jotenkin oli paikoin, etenkin nopeampien biisien äärellä. Noh, ehkä tämä asia ei osunut ei-rumpalien silmiin tai korviin samalla tavalla. Päivän oppitunti: Metal is for everyone!

Sonata Arctica

Meri-Lapin miehet jaksavat pyörittää power-sorviaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja mikä ettei, bändi on livenä ainakin omaan korvaan aivan hyvässä iskussa yhä edelleen. Hyvää fiilistä lavalla loivat etenkin rumpali Tommy Portimon hyväntuulisuus sekä tietenkin bändiliideri, laulaja Tony Kakon valovoimainen sekä välitön olemus. Setissä oli osapuilleen kaikki bändin hitit Full Moonista Paid in Fulliin sekä I Have a Rightista Don’t Say a Wordiin. Itselleni mukava yllätys oli (käsittääkseni?) harvemmin livenä kuultu debyyttilevyn Replica. Myös setin balladivalinta Last Drop Falls osui omaan sieluun kovasti kovaa…

Swallow the Sun

Keski-Suomen tunnelmallisen kuolometallin ehdottomat valtiaat meinasivat mennä itseltä sivu suun, kun piti käydä tässä välissä tekemässä matkaretkueemme ennalta sovittu vierailu tuttujen luona. Swallow the Sunin setistä ehdin valitettavasti näkemään vain kaksi viimeistä biisiä, eli These Woods Breathe Evil ja Swallow (Horror, Part 1). STS pitäisi kyllä ehdottomasti päästä vielä näkemään omalla keikalla klubiolosuhteissa, ei ole bändi toistaiseksi valitettavasti osunut kohdalle kuin festareilla.

Soilwork

Yksi pitkän linjan ruotsalaisista ”Göteborgin soundin” melodeath-jääristä, eli Soilwork veti varmaankin perjantai-illan taidokkaimman setin. Björn ”Speed” Strid on varmasti yksi monipuolisimmista vokalisteista, ja kyllähän Speediltä lähtivät niin puhtaat kuin murinatkin tuttuun laatutyylin. Bastian Thusgaard puolestaan on rumpujen takana ilmiömäisen taitava, eikä toki tietysti muutakaan bändiä pääse osaamattomuudesta syyttää… Ei tarvinnut miettiä, että lähteekö vai ei! Toki rumpali Thuusgardin teknisen briljeerauksen kääntöpuolena voi pitää sitä, että A. Aallon rytmiorkesterinkin rumpali riehuu enemmän kuin hän…! Setistä itselle kolisi eniten heti alkuun kuullut Övergivenheten ja Stabbing the Drama sekä puolen välin tietämillä kuultu Sworn to a Great Divine.

Näiden bändien lisäksi perjantaina esiintyivät: Kaunis Kuolematon, Suotana, Equilibrium, Perturbator sekä D-A-D.

LAUANTAI

Alkuun pakko purnata itselleni anteeksiantamattomasta turaamisesta. Lauantain aloitti mahtava Vorna, jonka kaksi uusinta albumia (Sateet palata saavat, 2019 ja Aamunkoi, 2023) ovat iskeneet omaan pirtaan todella kovaa. Noh, voitte arvata miten kävi. Oman töhöilyn vuoksi jäi bändi näkemättä. Kun älysin että festarialueella soi mahtava ”Tyhjyys on tyyni”, niin kaikuja siitä kuuntelin liki tippa linssissä kämppämme parvekkeella, kun älysin että siellä ne nyt vetää, ja näkemättä jäi… Tulen korjaamaan tilanteen. Ja (valjuksi) lohdutukseksi ostin t-paidan.

Red Eleven

Jyväskylän miehet avasivat nyt sitten omalta osaltani lauantain musiikillisen annin, kun avaajan kanssa kävi kuten kävi. Red Elevenin debyyttilevyn ”Idiot Factory” julkaisusta on muuten tänä vuonna kulunut tasan kymmenen vuotta. Hyvä osoitus siitä, että nykyisin asioista, joista ajattelee olevan maksimissaan viisi vuotta, on mennyt tuo kymmenen…! Bändi on ainakin omaan korvaan pirteämmässä kunnossa kuin koskaan. Tästä osoituksena tuoreet, mukavasti möyrivät singlet ”Blackbird” ja ”Destination Unknown”, jotka itselleni osuivat parhaiten myös livenä bändin lauantai-iltapäivän setistä.

Danko Jones

Itselle yksi festarin kohokohdista, vaikka kanadalaisartisti bändeineen sinällään ei ole mitenkään kovassa kuuntelussa itsellä. Se vaan on niin, että kun rehellistä rokkia soitetaan triopohjalta (Jonesin lisäksi JC Calabrese (basso) ja Rich Knox (rummut) a) helvetin hyvin, b) helvetillisellä asenteella, c) hyvällä meiningillä ja d) riittävän tarttuvilla biiseillä, niin lopputulos on ehtaa parhautta! Levyltä kuunneltuna ehkä jopa aavistuksen tylsää musaa muutamaa biisiä enemmän kuunneltuna, mutta livenä loistoa! Omaan korvaan ja hymynkareeseen parhaat vaikutukset tekivät Code of the Road sekä First Date. Positiivisella tavalla huvittivat myös Dankon ”mouhuavat” välispiikit, jossa sivuttiin sekä bändin vaikeudet päästä paikalle ajoissa että se että he ”soittavat rokkia”. Eikä Kanadan mies olisi vauhtiin päästyään tainnut malttaa lopettaa. Kun soittoaika oli loppunut pari hetkeä aiemmin ja viimeinen biisi loppui, olisi Danko vielä lähtenyt raapimaan kitarastaan lisää mekkalaa, mutta lavamanu oli ehtinyt vetää virrat irti Jonesin Marshallista… Rock!

Kyyria

Tänä kesänä monelle ”pornometallin” ystävälle koitti kissanpäivät, kun pitkän tauon jälkeen oli mahdollista nähdä livenä 25 vuotta sitten lähellä kansainvälistä(kin) breikkausta liki ollut, kulttibändin maineeseen noussut Kyyria. Itse olen kyseisen bändin nähnyt viimeisimmäksi joskus 90-luvun lopulla Nummirockissa, joten olihan se aika päivittää muistot orkesterista! Nostalgia-arvo jäikin omalta osaltani suurimmaksi anniksi Kyyrian keikasta, kosketuspinta bändiin kun on lähinnä sieltä neljännesvuosisadan takaa ja nimenomaan keikoilta. Taitavaa musisointia ja onhan Ville Tuomi mahtava nokkamies orkesterille! Rumpalina Mika ”Gas” Karppisen tanakkaa työskentelyä tuli erityisesti seurattua. Erityishuomiona myös Santeri Kallio kiippareissa, joka soitti lauantaina siis kahteen otteeseen John Smithissä, mies kun veivaa myös Amorphiksen riveissä. Ja onhan Kyyrialla toinenkin kytkös Amoihin, kun basisti Niclas Etelävuori soitti Amorphiksessa 2000-2017. Bändin oman ilmoituksen mukaan comeback koskee vain tätä kesää. Mutta saas nähdä, onhan näitä ”väliaikaisia paluita” nähty pidempinäkin versioina!

ps. retkikuntamme sai vihiä, että myös vuoden päästä saatetaan nähdä joku comeback, joka liittyy erääseen tämän bändin jäseneen…

Beast In Black

Jos viehätti Danko Jones rehellisellä ja riisutulla rokkenrollilla, niin Beast In Black on sitten sieltä janan toisesta ääripäästä. Sekä bändin musiikissa että lavaesiintymisessä mitään ei tapahdu vahingossa, ja ilmaa ei ole missään muussa kuin turboahdetussa muodossa! Tällä kertaa tosin heti keikan alku oli hieman epäturboinen, kun alkunauhan pyöriessä rumpali Atte Palokangas ei saanut kuunteluaan toimimaan, joten hetkellinen antikliimaksi koettiin, kun bändi oli jo lavalla valmiina aloittamaan, mutta pitikin ottaa uusi startti. Noh, tämän luokan ammattilaiset eivät moista hätkähtäneet, vaan kun tekniset ongelmat saatiin hetken kuluttua ratkottua, niin ei muuta kuin nauha uudelleen pyörimään ja sitten 110 lasissa paahtaen eteenpäin! Beast In Blackin musiikissa kaikki on ”täydellistä”, virheitä ei ole sen enemmän soitossa, soundeissa kuin siinäkään miltä bändi näyttää lavalla. Ehkä siinä sitten piilee se ilmeinen ”liian paljon kaikkea” -vaara, mutta huipputarttuvia biisejä, jotka ovat vielä höystettyjä Yannis Papadopouloksen loisteliaalla laululla, jaksaa kyllä hienosti tunnin mittaisen festarisetin! Itselle parhaiten kolisivat Sweet True Lies sekä keikan lopulla kuullut Blind and Frozen sekä One Night in Tokyo.

Bloodred Hourglass

Mikkelin kovat melodeath-vääntäjät ovat saaneet vuosien kovalla työllä ja tasokkaalla musiikilla jatkuvasti paremman jalansijan suomalaisten metalliystävien sydämissä sekä sitä myöden myös festareiden esiintymisissä. Ja tämähän otettiin ilolla vastaan, kun pistettiin suuren väkijoukon kera jalalla koreasti tunnin mittaiset tykitykset! BRHG:n setti painottui bändin uudempaan tuotantoon, kun setissä kuultiin viisi biisiä edelliseltä pitkäsoitolta Your Highness sekä kaksi uutta sinkulaa eli ”The Sun Still In Me” ja ”The End We Start From”. Ja tämähän ainakin allekirjoittaneelle kelpasi. Oma suosikkiralli bändiltä myös kuultiin, kun vauhdikas Veritas raikui festarikansalle kolmanneksi viimeisenä biisinä.

Amorphis

Itselleni selkeästi festarin musiikillisesti odotetuin ja tärkein bändi. Muistan joskus 90-luvun lopulla ja vuosituhannen alussa harmitelleeni sitä, että Amorphis oli jotenkin kuolettavan tylsä (ei välttämättä siis mitenkään musiikillisesti huono) livebändi. 2006 ilmestyneen Eclipse-albumin ja sitä edeltäneen täysosuman, eli laulaja Tomi Joutsenen bändiin liittymisen, jälkeen suunta oli onneksi täysin toinen. Nyt voikin hyvällä syyllä sanoa, että Amot ovat kuin laatuviini, joka vain paranee ikääntyessään. Bändin viimeisimmät albumit ovat olleet silkkaa rautaa, ja livenäkin bändissä on paitsi virtaa, niin myös selkeästi jonkinlaista sisäistä rauhaa, jonka aistii kuulijankin tasolla! Tälläkin kertaa kuulijat saivat aimo lastin Amorphis-hoitoa, ja ainakin itselleni sopii hienosti tämä panostaminen esitettävissä biiseissä bändin tähän nykyiseen – Joutsenen aikaiseen – kultakauteen. Tähtihetkenä Amongst Stars, jossa Anneke van Giersbergenin vokaaliosuudet saavat aina ihon kananlihalla, myös taustanauhalta kuultuna! Muita huippuhetkiä itselle olivat Silver Bride, House of Sleep, The Bee sekä tietenkin klassikko jo 27 (!) vuoden takaa, My Kantele.

Amorphiksen shown (ja taas kerran näyttävän ilotulituksen!) jälkeen oli hyvä paketoida festarialueen esiintymiset ja sitä myöden koko John Smith vuodelta 2023. Vielä mentiin jatkoille hotellille, mutta Antony Parviaisen mainiota kuusihenkistä (!) trioa tulkitsemassa Iron Maidenia akustisina versioina ei pystynyt (ainakaan kolmen päivän festivalisoinnin jälkeen…) kuuntelemaan kuin muutaman biisin. Tähän siis syynä äärimmäinen ahtaus ja helvetillinen kuumuus sisällä ja siitä syntyneet subtrooppiset olosuhteet hotellilla. Siis kämpille ja saunan kautta unten maille.

Kiitos John Smith, mahtavaa oli, mitä luultavimmin vuoden päästä palataan!

Lauantaina esiintyivät em. bändien lisäksi Scar Symmetry, Rotting Christ, Before the Dawn ja Vola

Niko Takala

ps. samana viikonloppuna Ristiinassa järjestettiin elektronisen musiikin kulttifestari Kosmos Festival. Paasosen Vilman jutun Kosmokselta voit lukea täältä!